Hjalmar Linder
Hjalmar Linder 1919. Valokuva, foto: Ferdinand Flodin, SLSA 938.
Kevään ja kesän 1918 kuluessa kukaan valkoisella puolella ei kritisoinut julkisesti punaisten teloituksia tai vankileirien oloja. Poikkeus oli Hjalmar Linder, joka kirjoitti Hufvudstadsbladetiin hyvin kriittisen mielipidekirjoituksen vajaat kaksi viikkoa valkoisten voitonparaatin jälkeen. Hjalmar oli kamariherra, juristi, ruukinpatruuna ja Suomen rikkain mies, mikä kertoo hänen vaikutusvallastaan. Hän oli Suomen ensimmäinen työnantaja, joka otti käyttöön kahdeksan tunnin työpäivän ennen kuin laki vaati sitä, ja maksoi työntekijöilleen sairausajalta päivärahaa. Hän kritisoi mielipidekirjoituksessaan sekä punaisia että valkoisia. Hän tuomitsi jyrkästi punaisten väkivallanteot, mutta vaati, että punaisten teloittamisen on loputtava ja vankileirien oloja on parannettava. Kirjoitus herätti voimakkaita reaktioita. Hjalmar sai tappouhkauksia, ja häntä syytettiin maanpetoksesta. Hänen oli pakko myydä omaisuutensa ja lähteä maanpakoon. Hän teki itsemurhan Ranskassa vuonna 1921. Lue koko mielipidekirjoitus ja Hufvudstadsbladetin vastaus Hjalmarille.
Under våren och sommaren 1918 var det ingen på den vita sidan som offentligt kritiserade avrättningarna av de röda eller förhållandena i fånglägren. Ett undantag var Hjalmar Linder som skrev en mycket kritisk insändare till Hufvudstadsbladet knappt två veckor efter de vitas segerparad. Hjalmar var kammarherre, jurist, brukspatron och Finlands rikaste man, vilket säger något om hans inflytande. Han var den första arbetsgivaren i Finland som införde åtta timmars arbetsdag innan lagen krävde det, och även sjukpenning för sina anställda. I sin insändare kritiserade han både de röda och de vita. Han fördömde skarpt de rödas våldsdåd, men krävde att avrättningarna av de röda skulle upphöra och förhållandena i fånglägren förbättras. Reaktionerna på insändaren blev häftiga. Hjalmar blev dödshotad och han anklagades för landsförräderi. Han blev tvungen att sälja sin egendom och gå i landsflykt. Han begick självmord i Frankrike 1921. Läs hela insändaren och Hufvudstadsbladets svar till Hjalmar.
Hjalmar Linderin mielipidekirjoitus, Hufvudstadbladet 28.5.1918
Hbl:n toimitukselle
Jo riittää verilöyly!
Hjalmar Linders insändare i Hufvudstadbladet den 28.5.1918
Till Red. af Hbl.
Nog med blodbad!
Se, mitä tapahtuu maassamme, on kauhistuttavaa. Ylipäällikön kiellosta huolimatta teloitukset alituiseen jatkuvat. Punainen mielipuolisuus on todellakin vaihtunut valkoiseen terroriin. Ja nämä teloitukset antavat sellaisen mielivaltaisuuden vaikutelman, kun uhrit haetaan esiin ja mestataan paikalle, jossa mitään väkivallantekoa ei ole tapahtunut. On selvää, että ne tekevät enemmän pahaa kuin hyvää ja ovat itse asiassa erinomainen, vaikkakin vähemmän kunniakas jatkumo Työmiehen kiihotusartikkeleille ja synnyttävät sammumatonta vihaa, jollaista ei ole koskaan ennen nähty. Tuhansia leskiä, kymmeniä tuhansia isättömiä lapsia on menettänyt huoltajansa ilman että valtio olisi jollain tapaa puuttunut tilanteeseen helpottaakseen heidän ahdinkoaan tai antanut edes ohjausta siihen. Vankileireillä kuolee vankeja kuin kärpäsiä. Pietarsaaren vankileirillä on toukokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana kuollut 21 vankia kulkutauteihin ja 26 nälkään. Suomenlinnassa kurjuus vankien parissa on ennenkuulumaton. Ja hyvä yläluokka kulkee ympäriinsä, kohauttaa olkiaan ja sanoo: antaa heidän kuolla, he ovat ansainneet sen, tartunta on revittävä irti juurineen!
Mutta yksinkertainen maan mies, hänkin joka uhista ja houkutuksista huolimatta on ollut valkoinen koko kapinan ajan, sanoo: näin rakennetaan viha, joka ei sammu sukupolviin. Ilman muuta on selvää, että heidän, jotka ovat kokeneet nämä kauhun ja levottomuuden kuukaudet, epätoivon lähimmäistensä kuolemista, kotiensa tuhoamisesta ja isänmaan nöyryyttämisestä, on vaikea unohtaa. He eivät ole siinä mielentilassa, että voisivat täysin tasapuolisesti arvioida tilannetta. Ja kuitenkin on oikein vaatia koulutetuilta ja yläluokalta enemmän objektiivisuutta, enemmän syyn ja seurauksen ymmärrystä kuin unelmien maailmassa eläneiltä, häikäilemättömien harhaanjohtajien kiihottamilta massoilta. Ja jos menemme pohjia myöten itseemme, on tunnustettava, että meillä kaikilla on osamme vastuusta tässä kansankatastrofissa.
Meidän kymmenvuotinen velttoutemme sosialistisen agitaation torjunnassa, meidän runollinen mutta yltiöpäinen uskomme Suomen kansan kulttuurisivistykseen, huolettomuus, jolla olemme valmistautuneet vaaleihin, jota kautta heidän uskonsa sosialismin ylivoimaan on syntynyt, meidän täydellinen itsekurin puutteemme, puutteemme, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen on tullut näkyviin, tuhlaileva elämä, jota merkittävä osa yläluokkaa, minä etunenässä, on elänyt suurten sotatienestien ansiosta, meidän täydellinen ylenkatseemme epämukavaa lainsäädäntöä kohtaan, ovat itse asiassa sytyttäneet kateuden tunteen, jonka ei ole ollut vaikea muuttua vihaksi.
Ja vihasta julmuuteen on askel lyhyt. Tässä kansankatastrofissa eivät elämän, kuoleman, omaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen värisävyt ole muutenkaan normaalit. Kansalla, joka 4 vuoden ajan on lukenut kymmenistä miljoonista kuolleista ja haavoittuneista, ennenkuulumattomista kulttuurikansojen tekemistä julmuuksista, ryöstöistä ja raakuudesta keskellä päivää ja jonka moraalia rangaistuksetta toimiva venäläinen sotilasjoukkio on sitä paitsi päivin öin rappeuttanut, ei tietenkään enää ole käsitystä oikeasta ja väärästä siinä määrin kuin normaaleina aikoina. He ovat tarttuneet aseisiin, vaikuttuneina idästä tulleista uusien valtiomuotojen haavekuvista, joissa onni lopulta hymyilisi vähäosaisille. Epätasapainoiselta, opettamattomalta järjenjuoksultaan he eivät ole nähneet kulkevansa kaikissa tapauksissa kohti onnettomuutta. Heitä on kohdannut sielullinen sairaus. He uskoivat olevansa sotaa käyvä valta, jolla olisi oikeus tulla kohdelluksi sotavankien tavoin, ja uskon, että olisi viisasta olla kieltämättä heiltä tätä oikeutta.
Meidän, jotka olemme saaneet ja ottaneet niin paljon Saksalta, pitäisi seurata sieltä esimerkkiä ainakin sen verran kuin pystymme vankien käytännön kohtelussa maan ja heidän itsensä hyödyksi. Annettakoon kaikille 70 á 80 tuhannelle vangillemme ehdoton armahdus, lähetetään heidät rangaistustyöhön 2, 3 tai 4:ksi vuodeksi, työnantajat kustantakoot vartioinnin, määrätään vangeille – kuten Saksassa – täsmälleen sama palkkaus kuin vapaille työläisille, kuitenkin sillä erotuksella, että rangaistustyöläiset saavat näistä palkoista käyttöönsä vain välttämättömän osan ja loppu sijoitetaan heidän nimiinsä säästöpankkikirjalle, joka raukeaa rikostapauksissa mutta maksetaan rangaistusajan päättymisen jälkeen.
Olen vakuuttunut siitä, että tämä on ainoa tapa saavuttaa maahan rauha ja palauttaa tasapaino ja työnantajien ja työntekijöiden yhteisymmärrys, jota ilman maan kehitys on ja tulee olemaan mahdotonta toteuttaa.
Lopuksi, ellei punaisten puolustukseksi niin moitteeksi valkoisille: Eivätkö punaiset ole tehneet juuri sen saman, mitä me itse yritämme tehdä? He ovat yrittäneet vallankaappausta, kun taas me, jotka puolustamme lakia ja oikeutta ja maailman demokraattisinta valtiomuotoa, yritämme nyt tehdä saman vallankaappauksen. Kun me ase kädessä nujersimme maan suurimman puolueen, eliminoimme kerrassaan 48 % edustajistosta ja haluamme jäljelle jääneellä yksinkertaisella enemmistöllä päättää Suomen kohtaloista. Se on epäparlamentaarista, se on epärehellistä, se on hokkuspokkus-politiikkaa, sitä ei kyetä tulevaisuudessa puolustelemaan.
Ja se mitä näiden vankien kanssa tehdään, pitää tehdä nopeasti, etenkin joukkoteloitukset tulee mitä ankarimmin kieltää. Mustio 25. toukokuuta 1918. Hjalmar Linder
Toimituksen vastaus:
Toimitus ei voi olla esittämättä eriävää mielipidettään hra H. L:n argumentoinnin suhteen.
​
”Kauhistuttavaa” ei ole se mitä tapahtuu nyt, vaan mitä tapahtui punaisten kuukausien aikana ja tekee nyt rangaistustuomioista välttämättömiä. Missään ei teloituksia ole toteutettu mielivaltaisesti, vaan tutkinnan jälkeen sotaoikeuden päätöksellä. Henkilöille, jotka ovat tehneet sellaisia hirviömäisiä väkivallantekoja kuin punaiset roistot, ei voi osoittaa armeliaisuutta. Sitä paitsi on, kuten valtiopäivillä tiedotettiin, hallitus antanut määräyksen kysymyksessä teloituksista. Oli odottamatonta, että tässä maassa kuultiin kertautuvan ruotsalaisten vasemmistososialistien typerä huuto ”valkoisesta terrorista”. Yhteiskunnan syvästi häpäisty oikeudentunto vaati kostoa.
Puhdistus täytyy tehdä perusteellisesti, jotta sillä on tarkoitettu vaikutus. Ei ole autettavissa, että työläisperheet, joiden tuki hävisi puna-armeijan myötä, ovat tällä hetkellä hätää kärsimässä. Se on luonnollinen seuraus kapinoinnista, mullistuksesta ja punaisten omista tihutöistä ja ryöstelyistä maaseudulla. Ei ole totta, että vangit kuolevat nälkään. Heidän muonansa on niukkaa yleisestä elintarvikepulasta johtuen. Ei voi vaatia, että vangittuja rikollisia huollettaisiin runsaskätisesti, kun koko kansan on kamppailtava pulan kanssa, pulan, jota juuri kapina kovensi. Liioiteltu ellei perätön on niin ikään väite Suomenlinnan kurjuudesta. Kirj. on uskonut paikkaansa pitämätöntä juoruilua.
Täysin kestämätön on myös lausuma valkoisesta vallankaappauksesta. ”Valkoiset” eivät olleet ne, jotka eliminoivat maan suurimman puolueen osallistumasta valtiopäivätyöhön, vaan puolue itse, joka aiheutti, että sen edustus tällä hetkellä on käynyt mahdottomaksi.
Hvad som försiggår i landet är förfärligt. Trots öfverbefälhafvarens förbud fortgå arkebuseringarna oaflåtligt. Den röda galenskapen har faktiskt efterträdts af den hvita terrorn. Och dessa arkebuseringar gifva ett sådant intryck af godtycke, då offren hämtas till och afrättas på ställen där inga våldsdåd begåtts, att de helt säkert göra mera ondt än godt och i själfva verket bilda en ypperlig ehuru föga ärorik fortsättning af Työ- mies brandartiklar och uppväcka osläckligt hat där sådant icke förut funnits. Tusentals änkor, tiotusentals faderlösa hafva mist sina försörjare utan att staten på något sätt trädt emellan för att lindra deras nöd eller ens gifvit anvisningar därtill. I fånglägren dö fångarna såsom flugor. I fånglägret i Jakobstad ha under de tre första veckorna i maj dött 21 fångar, i epidemier och 26 a f s v ä l t . På Sveaborg är eländet bland fångarna oerhördt. Och den goda öfverklassen går omkring, rycker på axlarna och säger: låt dem dö, de hafva förtjänat det, smittan skall utrotas med rötterna!
Men den enkla mannen på landet, äfven den som trots hot och lockelser varit hvit under hela upproret säger: detta grundar ett hat, som icke släcks under generationer. Själffallet är det klart att de som genomlefvat dessa månader af skräck, oro och förtviflan öfver sina närmastes död, öfver sina hems sköfling och öfver fosterlandets förnedring, hafva svårt att glömma och icke äro i den sinnesförfattning, att de ännu fullt opartiskt kunna bedöma situationen. Och dock har man rätt att af de bildade, af öfverklassen begära mera objektivitet, mera förståelse för orsak och verkan än af de i drömmarnas värld lefvande massorna, som fanatiserats af samvetslösa vilseledare. Och gå vi till botten med oss själfva så måste vi erkänna att vi alla hafva vår anpart af ansvaret i denna folkkatastrof.
Genom tioårig slapphet i bekämpandet af den socialistiska agitationen, genom en poetisk men oreell öfvertro på finska folkets kulturståndpunkt, genom den nonchalans med hvilken vi gått till valen, hvarigenom tron på socialismens öfvervikt hos dem själfva skapats, genom vår fullkomliga brist på disciplin, en brist som nu mera än någonsin förut kommit i dagen, genom det öfverdådiga lif en stor del af öfverklassen, jag själf på första planet, fört så som en följd af stora krigsvinster, genom vårt absoluta förakt för obekväma lagar (se alkohollagstiftningen i teori och praktik), hafva vi själffallet uppväckt en känsla af afund, som icke varit svår att förvandla till hat.
Och från hat till grymhet är steget kort. I denna folkkatastrof äro för resten valörerna af lif, död, egendom, brott och straff icke de normala. Ett folk, som sedan 4 år läst om tiotalmillioner döda och sårade, om oerhörda grymheter begångna af kulturfolken och om stölder och rån begångna på ljusan dag, och som dessutom dag och natt demoraliserats af den strafflöst opererande ryska soldatesken, har själffallet icke mera känsla för rätt och ondt i samma grad som under normala tider. De hafva gripit till vapen under inflytande af chimärerna från öster om nya statsformer, där lyckan slutligen skulle le emot de vanlottade. Illa balanserade, illa uppfostrade hjärnor hafva de icke sett att de i alla händelser skulle gått emot olyckan. De 127 Nya Argus 5 -6/ 2011 ledo af en andlig sjukdom. De trodde sig vara en krigförande makt med rätt att behandlas såsom krigsfångar och jag tror att det vore klokt att icke förmena dem denna rättighet.
Vi som fått och tagit så mycket från Tyskland borde åtminstone följa de exempel vi kunde därifrån få i fångarnas praktiska behandling till nytta för landet och dem själfva. Låt alla våra 70 à 80 tusen fångar få villkorlig amnesti, skicka dem ut till straffarbete på 2, 3 eller 4 år, låt arbetsgifvarna bekosta bevakningen, stipulera åt dem – såsom i Tyskland – fullkomligt lika aflöning som åt de fria arbetarne, dock med den skillnad att straffarbetarna endast få af dessa aflöningar disponera det nödvändigaste och resten insättes för deras räkning på sparbanksbok och förverkas i fall af återfall i brott men utbetalas efter strafftidens utgång.
Jag är öfvertygad om, att det är enda sättet att åstadkomma lugn i landet och återställa jämnvikten och samförståndet emellan arbetsgifvare och arbetare, utan hvilket landets utveckling är och blir omöjliggjord.
Till sist om icke ett försvar för de röda så en anklagelse mot de hvita: Hvad hafva de röda gjort, som vi icke själfva försöka göra? De hafva försökt sig på en statskupp, vi som stridt för lag och rätt och för världens mest demokratiska statsförfattning försöka nu att göra samma statskupp. Sedan vi med vapen i hand betvingat landets största parti eliminera vi helt enkelt 48 % af representationen och vilja med enkel majoritet af de återstående besluta om Finlands öden. Detta är antiparlamentariskt, detta är oärligt, detta är hokus pokus i politik, detta kommer icke att i framtiden kunna försvaras.
Och det som göres med dessa fångar måste göras snabbt, speciellt måste massarkebuseringarna på det strängaste förbjudas. Svartå den 25 maj 1918. Hjalmar Linder.
​
Redaktionens svar till Hjalmar:
Redaktionen kan icke underlåta att framhålla sin afvikande mening beträffande hr H. L:s argumentering.
Det ”förfärliga” är icke det som nu sker, utan det som skedde under de röda månaderna och som nu nödvändiggör straffdomarna. Ingenstädes ha arkebuseringarna utförts godtyckligt, utan efter rannsakning och krigsrätts utslag. Mot personer, hvilka utfört sådana bestialiska våldsdåd som de röda banditerna, kan någon skonsamhet icke visas. För öfrigt har, såsom i landtdagen meddelats, ett påbud af regeringen utgått i fråga om afrättningarna. Man hade ej väntat att i detta land höra ett återupprepande af de svenska vänstersocialisternas blödsinta rop om den ”hvita terrorn”. Vedergällningen kräfves af samhällets djupt kränkta rättskänsla.
Rensningen måste göras grundlig, om den skall ha afsedd effekt. Att arbetarfamiljer, hvilkas stöd fallit med den röda armén, för närvarande lida nöd, kan ej hjälpas. Det är den naturliga följden af resningen, af omstörtningen och af de rödas egna sköflingar och plundringar på landsbygden. Det är icke sant att fångarna dö af svält. Deras kost är knapp, beroende på lifsmedelsbristen öfver hufvud. Man kan ej fordra att fångna brottslingar skola underhållas rikligen, då hela folket har att kämpa med brist, en brist, hvilken skärpts just genom upproret. Öfverdrifvet om icke foglöst är äfven påståendet om eländet på Sveaborg. Förf. har trott på ovederhäftigt skvaller.
Alldeles ohållbart är äfven yttrandet om en hvit statskupp. Det är icke ”de hvita” som eliminerat landets största parti från delaktighet i landtdagens arbete, utan partiet själft som ställt så till att dess representerande där i detta nu omöjliggjorts.