SLS
SKS

Alma Randen

Alma Randen syntyi Liedossa vuonna 1892 pienen torpan tyttäreksi. Vuonna 1963 päivätyssä muistelmatekstissään hän kuvaa elämäänsä vuoden 1944 loppuun saakka. Esiin nousee köyhyys ja poliittinen järjestötoiminta, johon Alma osallistui aktiivisesti. Sisällissodassa Alma toimi punaisissa huoltojoukoissa ja sai pitkän vankeustuomion. Sodan jälkeen hän avioitui aatetoverinsa kanssa, asui Laitilassa ja sai kaksi lasta. Muistelmat on viimeistelemätön kirjoitus. Tämä versio on litteroitu Alma Randenin omaa tekstiä seuraten ja kunnioittaen. Yksityisten henkilöiden suojan vuoksi joitain nimiä on poistettu aineistosta, mutta teksti on luettavissa kokonaisuudessaan arkistossa. Arkistoaineisto löytyy SKS:n arkistosta (SKS KIA Aulikki Oksasen arkisto). 

Puhtaaksikirjoitus.

Alma Randen föddes i Lundo 1892 som dotter i ett litet torp. I sin memoartext daterad 1961 skildrar hon sitt liv fram till slutet av 1944. Här framträder fattigdomen och den politiska organisationsverksamheten som Alma aktivt deltog i. I inbördeskriget verkade Alma i de röda underhållstrupperna och dömdes till ett långt fängelsestraff. Efter kriget gifte hon sig med en meningsfrände, bodde i Letala och fick två barn. Memoarerna är en råversion av texten. Den här versionen har littererats i enlighet och med respekt för Alma Randens egen text. För att skydda privatpersoners integritet har en del namn strukits i materialet men i arkivet kan texten läsas i sin helhet. Arkivmaterialet finns i Finska Litteratursällskapets arkiv (SKS KIA Aulikki Oksasen arkisto).

Renskrift.

Muistelmia

Synnyin v. 1892 tammikuun 19 päivä liikatuotantona köyhän torpan ahtaisiin oloihin, poikaa oli toivottu vaan tytön rääpäle jolla oli vaan siniset mustat silmät ilmesty, ja jäi elämään: oli kuulemma ollut kiltti ehkä peläten olemassaoloaan.
 

Äiti opetti meille ensimäiset työväen laulut, muistan välähdyksen kesäisestä illasta jolloin istuimme ulkorappusilla äidillä oli työväen laulukirja jonka Hermanni eno oli tuonut. Äidillä oli hyvä ääni ja hän lauloi innokkaasti näitä uusia lauluja, joita me lapset opettelimme vaikka en osannutkaan

vielä lukea Hermanni eno joka oli junan lämmittäjä toi myös Pietarista lentolehtisiä joita Isä ja Äiti salassa lukivat. Seitsemättä käydessäni jouduin Turkuun lapsenpiiaksi, eräänä päivänä lähdimme Karhin Akselin kanssa, hän isäänsä joka oli junailija ja minä enoani vastaan, minä eksyin ja muistan miten kaksi hienoa naista veivät minut poliisiasemalle, siellä istuin akkunan edessä kunnes Akselin äiti minut löysi, olivat jo alkaneet etsiskelyn. Osasin poliisille vain selittää että olen Hietalan Alma ja hoidan Tyyneä, joka on niin pieni vielä.

 

Neljä meitä oli siskoksia ja yksi veli. Äiti puhui että kaikkien pitäisi sentään saada kansa

koulu käytettyä, (mikä ei silloin ollut pakollinen.) vaan isä joka oli koko ikänsä tehnyt raskasta työtä vastusti kouluun menoamme ”Ei kai niistä fröökinöitä tehdä, ollaan tässä lujilla muutenkin, suosta pitäisi saada peltoa ja taksvärkkiä oli 2 miehen päivää viikossa oman ruuan kanssa. 10 naisen päivää ja 100 mk rahaa vuodessa, niin että isä oli oikeassa lujilla siinä oltiin sekä isä että äiti.

​Hermanni eno tuli neuvottelemaan hän piti isästäni paljon ja niin päätettiin että kouluun saamme mennä ehdolla ettemme jää luokalle. Wanhin siskoni kävi kaksi vuotta Turussa kunnes Pahkamäen koulu valmistui. Wuosi ja luokka käytiin ja todistuksetkin olivat oikein tyydyttäviä.

Muistan kun päätin kouluni tuli osalleni taas lähteä kotiapulaiseksi Turkuun miten vaikeaa oli jättää tämä harmaa mökki mistä niin paljon pidin.

Työ Otavalla oli raskasta, oli kaksi lasta, vesi kaukana kaikki talous tehtävät ruuan laitto pyykit ym. rouva sairasti keuhkotautia joen hän ei juuri tehnyt Otava oli lämmittäjänä junassa ja vähän työläismielinen, häneltä kysyin saanko joskus laulaa, antoi hän luvan ja kun olin oikein uupunut kaikui Kansainvälinen voimakkaana, ”Maa meidän on ja olla täytyy”, oli vastalause vaikeuksilleni.

Rippikoulun kävin kotona sitten menin Kyröön Meriluodon

enon perheeseen heitä oli kaksi vanhusta, lapset pikku virkailioita Antin jatkaessa kouluaan Turussa. Heillä oli hyvä kirjasto eno valitsi minulle kiinnostavia romaaneja lukeakseni, täti oli hyvin visu joten iltaisin ei ollut lupa valvoa, vaan kun he menivät nukkumaan laitoin heidän ovensa taakse huovan ettei valo näkynyt keittiöstä ja niin valvoin myöhään, öljyä laitoin lamppuun ettei huomattaisi kulumista, enkä kertaakaan joutunut kiinni vaikka monta hyvää kirjaa luin yöllä. Ei koskaan unohdu se vappu Kyrössä 1907 työväentalon silloisella tontilla kun luin runon vappu juhlassa Ilma oli kaunis ja olimme juhlan järjestäjät

täynnä innostusta. Siellä jouduin myös joukkoesityksiin lauluihin näytelmiin ja runohin teimme vierailuja muuallekin Laukon lakkolaulu jota ohjasi Arvi (kaatunut punakaartissa) herätti aina huomiota yleisössä. Palkkaa minulla oli 7 markkaa kuukaudessa tästä yritin antaa kotiin niin paljon kuin mahdollista.

Waihdoin työpaikkaa ja niin kallistui myös palkka joten Leppäkoskella ollessa sain jo 20mk kuukaudessa se oli parhaita sen aikuisista palkoista.

Siellä oli myös ensimäinen pieni lakko. Wappuna isäntä käski meidät palveliat turpeita leivittämään pellolle. sanoin ettemme aijo vappuna tehdä töitä paremmin kuin joulunakaan, isäntä suuttui, että sosialisti on villinnyt koko sakin.

”Ei sinun kanssasi viitsi väitellä mene ostamaan simaa niin juodaan sakissa vapun kunniaksi” Pyhää pidettiin ja sima juotiin ja illalla menimme vappujuhlille Sikilän TY talolle. Waan naapuritalojen työntekiät harmittelivat vapun päivä työstään. Tämä tapahtui 1912.

Aika kului, vanhemmat siskoni joutui naimisiin ja niin minä menin kotiin työntekiäksi, nyt olin vapaampi ottamaan osaa järjestö elämään, työväen talo oli kotini lähellä niin oli kaikki hyvin. Keväällä 1917 alkoi lakko 8 tunnin työpäivän puolesta. Kun neuvottelu kokous pidettiin oli TY talo täynnä työntekijöitä, laitettiin lippu äänestys lakon puolesta tai vastaan, kun äänestyksen tulos laskettiin oli vain 1 ei ääni siis

lakkoa vastaa, niin yksimielisesti lakko alkoi. Saatiin myös 8 tunnin työpäivä, siis voitto.

Syksyllä Nautelan pehtoori kiitti työväkeä että työt oli suoritettu ”oikein kurssilla ja nopeasti.

Syksyllä alkoi myös mitä erilaisempia huhuja että vilja viedään pohjoiseen lahtarit jo siellä liikehtivät värvättiin miehiä muka palokuntaan ja poliiseiksi helsinkiin. Tehtaita suljettiin tuli työttömyyttä, leipä laitettiin kortille paljon kävi Turusta maaseudulle etsimässä työtä ja leipää, mieliala työläisten keskuudessa katkeroittui. kellä oli rahaa sai kyllä ruokaa vaan eipä sitä työttömillä ollut Silloin tapahtui että leipäkaupan akkunat lyö

tiin rikki jos huomattiin että trokaus oli käynnissä. Kun voita ei jaettu vaikka valiossa tiedettiin sitä olevan ryntäsi väkijoukko valion varastoon rikkoen voi tynnörit ja naiset ottivat voita astioihinsa ja helmoihinsa minkä ehti, mitta kärsimyksen alkoi olla täynnä.

Turkuun oli jo punakaartti perustettu ja valmistelu oli meidänkin paikkakunnalla käynnissä. Lauantai iltana oli hauskat tanssit TY talolla. Pyhä aamulla menin siivoamaan (Tämä siivoojan toimi oli sivu työtäni) kun sain siivottua ja tulet räiskyivät uuneissa iloisena, menin ulos, kokousväkeä odotellen Waan mitäpä näinkään. Wenäläinen ratsuväki sieltä tulee mäkeä ylös

punaiset liput liehuen, minut valtasi outo onnen tunne mitä en ole koskaan kokenut. Wallankumous on alkanut, nyt laitetaan Toivosen vanhuksille uusi mökki missä on oikea lattia ja ikkunat oli ensimäinen ajatukseni. Waan haaveet sikseen. Tervehdys oli sydämellinen. Laitoin vesi kattilan tulelle selitin Lehtimäelle, tulkille että menen hakemaan kotoa teetä pullaa ja sokeria. Nopeasti oli siisti tee pöytä valmiina tarjoiluun. Oikea proletaari ja kevyt taputus olalle, sain kiitokseksi. Wäkeä ei ollut paljoakaan vielä saapunut kun he jo lähti Waan tunne minkä he jättivät ei ottanut lähteäkseen. Ihmiset olivat innostuneita, vaan minulle jäi kaipaus, niin paljon paljon olisi ollut kysyttävää.

Kaiun työväen talolle oli järjestetty 2 viikkoa kestävät luento- ja kirjan pito kurssit. Siskon mies Mäkilän Kalle veljeni Kosti ja minä päätimme myös mennä kursseille, vaikka matkaa olikin yli 10 kilometriä. kurssit oli iltasin joten yöllä tulimme kotiin jalkasin, ei silloin tunnettu autoja, hyvin vähän pyöriäkin.

Luennoitsiana oli Aino Lehtokoski ja Saaristo joka myös opetti ameriiklaista eli monivaiheista kirjan pitoa. Saaristo kertoi sen ajan tilanteesta jota me kuunteliat jännittyneinä kuuntelimme, laulu kuului myös ohjelmaan minusta tekivät ne lukkarin.

Lauantai iltana oli kurssien päättäjäiset ja pyhänä suuri kansalaiskokous, joten me kauempaa tulleet päätimme olla yötä Kaiun talolla.

Hyvin puhui Saaristo nytkin

päättäjäisissä, minussa herätti huomiota hänen puheessaan kun hän sanoi ”Woidaanko välttää taistelut jolloin joudutaan kulkemaan yli ruumiskasojen.” Ohjelman loputtua alkoi tanssit joihin oli innostunut. Saaristoa pyysin että hän jäisi kanssamme yöksi kertomaan enemmän tulevista suunnitelmista. Hän lupasi jäädä ”mitäpä sillä onko se Saaristo vai Haavisto sanoi hän nauraen vilkaisten toveriini.

Tanssien päätyttyä menimme kokous huoneeseen ei nukkumaan vaan kuuntelemaan ja keskustelemaan.  Saaristo kertoi Wenäjän vallankumouksesta Polseviikeista jotka olivat voittaneet, mensheviikit petturit, Anarkistit, opportunistit, kaikki hän selitti niin selvästi että jokaisen piti ymmärtää oikea tie.

kertoi myös tulevasta taistelusta mikä ehkä on edessä. Paljon hän selitti, vasta aamu yöllä lähti yö kortteeriinsa ollakseen huomenna kokouksessa. Hän ikäänkuin oikaisi tulevassa taistelussa, silloin päätin yrittää kulkea Polsheviikien tietä.

1917 Suomen ensimäisestä itsenäisyysjuhlasta muistan vain kun punainen lippu oli poistettu ja suomen lippu vedetty tangoon nuoriso seuran talolle, jossa juhlat oli. Woimakkaana siellä Kansainvälinen laulettiin.

1918 Punakaarti alkoi harjoitella TY talolla voimistelu liikkein aseita ei vielä ollut. Pääliköksi valittiin Koskinen. Eräänä iltana kun talolla oli tanssit tuli sinne myös Koskinen. Ihmettelin kuinka hän jo ikämies ja perheellinen oli tans-

seihin tullut. Hän käski minun tulla lavalle sinne oli takaovesta tullut muutamia miehiä. Koskinen selitti että yöllä tulee asejuna tuoden kivääreitä Lietolaisillekin, juna ei pysähdy asemalle Pervon kohdalle (kotiini laidunmaa) pitäisi saada miehiä radalle vahtiin, sekä hevonen aseita kuljettamaan, miesten neuvottelun tuloksena sain velvollisuuden määrätyille miehille ilmoittaa että lähtevät radalle huomiota herättämättä. Tanssin kuten ennenkin kuin ei mitään olisi tapahtunut, hiljalleen huomasin että kaikki joille asian olin ilmoittanut oli jo lähtenyt. Isäni hevosensa kanssa Koskinen Mäkilä ym lähtivät jo aikaisemmin. Pyysin siskoani ulos käymään hänelle selitin

asian, levottomina kävelimme kauan tänä kuutamo yönä kuunnellen junan tuloa tai laukauksia. Vaan hiljaista oli, mentyämme sisälle soi jo lähtömarssi. Kaikki oli myös radalla sujunut hyvin.

Alkoi todenteolla harjoitukset. Punakaartin joukko suureni oli myös perustettava ruokala mikä järjestettiin aseman lähelle pieneen huvilaan, naisten järjestäessä ruuan valmistamisen ja jakelun. Esikunta sijoitettiin aseman naisten huoneeseen, esikunnan sihteeriksi ehdottivat minua, ensin kieltäydyin, vaan eivät antaneet periksi niin tuli minusta esikunnan sihteeri. Asema miehet jäivät toimeensa, vaan asemapäällikkö kieltäytyi hän lähti ja tilalle tuli Turusta muistaakseni Johansson niminen mukava mies.

Kivääreitä tuli laatikoittain mitä jaettiin miehille, otin miesten nimet ja kiväärien numerot muistikirjaan oli miestä nuorta ja vanhempaa, vähemmän ja enemmän kehittyneitä vaan kukaan ei koskaan loukannut tai ivannut minua, kaikki he olivat ystävällisiä minulle.

Piti myös miehet etsimään ja vaatimaan pois lahtareille jääneitä aseita. mm. Salosen Santeri ja Hemmi (toisen siskoni mies) toivat joukon pikkuaseita joita olivat takavarikoineet. TY talolle tuotiin myös vankeja itsekkäitä ylpeitä miehiä, heille omaiset saivat tuoda tarpeeksi ruokaa joten heillä ei ollut mitään hätää, kunnes pääsivät vapaaksi. Hyvin punakaartti vankejaan kohteli, sen voin todistaa.

Tuli käsky rintamalle pohjoisessa oli alkanut taistelut. Vapaehtoinen nuorempi joukko lähti, niiden joukossa meidän perheestä Niilo (kasvatti veljeni) Kosti ja Hemmi. Jännittyneinä varroimme kirjettä rintamalta, ja jos kellä tuli, kärsi hän sen lukemaan myös minulle rintamalla olevien omaisille, olimme kuin yhtä suurta perhettä.

Maaliskuun 12 päivä tuli miehet lomalle se olisi ollut juhlaa, heidän oli suurempana joukkona pian lähdettävä takaisin. Tampere alkoi olla vaarassa.

Aloimme neuloa miehille käsivarsi nauhoja punaiset nauhat kirjaimin LPK. (Liedon Punakaartti)

Muistan illan, olimme kaikki kotona. Hemmi heilutteli tyttöään 2v. Helyllä oli hauskaa isän nos-

taessa hänet ylös. ”Hyväilen sinua ehkä viimeisen kerran” sanoi hän liikuttuneena, (niin olikin) kyyneleet tulivat meidän muidenkin silmiin, vaikka yritimmekin olla reippaita.

Aamulla oli punakaartti kokoontunut asemelle, joukossa oli jo vanhempiakin miehiä, päällikkönä toimi Käyrän poikakodin johtajan veli, nimeä en muista. Pyhdyn Iida toi nauhat jotka kiinnitimme miesten käsivarsiin Iidan mies oli myös lähtijöiden joukossa. Alakuloinen tunnelma yritettiin salata minkä voitiin.

Kiinnitin Santerin tuon humun käsivarteen nauhan, hän tarttui käteeni piti sanoa jotakin vaan lähtikin juoksemaan laulaen reippaan laulun. (Ei

hänkään enää tullut takaisin)

Juna saapui, miehet sijoittautuivat vaunuihin. Liinat ja lakit heiluivat hyvästiksi. Tulkaa voittajana takaisin huusimme, junan lähtiessä liikkeelle. Wanhempia miehiä ja miliisejä jäi pitämään järjestystä, mikä kaikesta huolimatta säilyi hyvin. Lahtarit oli häipynyt paikkakunnalta omille teilleen.

Yhä jouduin kirjoittamaan takavarikko määräyksiä, niissä oli Koskisen allekirjoitus ja punakaarttin leima. Eräänä päivänä tuli herrastuomari Alinikula pyytämään matkustus lupaa Turkuun minkä hän saikin, hän kysyi onko teillä todella tarkoitus maksaa kuittien mukaan. Selitin että joukkomme menneisyys on rehellistä, ei se

nytkään aijo epärehellinen olla vaikka tilanne on tähän pakottanut. Hän sanoi ymmärtävänsä.

Eräänä iltana kotiin mennessä tuli vastaani hevosen rattailla ollen neljä miestä, en kiinnittänyt heihin enempää huomiota, vaikka se olikin vähän erikoista. Aamulla kun menin asemalle selitti Koskinen että kaksi urkkiaa oli tuotu vankina ja yöllä pääsneet karkuun joku Sarparanta, toisen nimeä en muista. Ihmettelin että niin vain päästivät menemään. ”Niin sitä joskus täytyy” nyt huomasin hänen levottomuudestaan mitä oli tapahtunut. Mitä tämän korven raatajan oli täytynyt tehdä, en enempää kysynyt, näin että hän kärsi.

Jatkoimme vain tehtäviämme.

Esikuntaan tuli eräs nuori tyttö tarjoutui ”sihteerin apulaiseksi” sanoi osaavansa ruotsia. Sanoin miehille että jos hän otetaan minä lähden kahta ei tarvita. Tyttö lähti, huomasimme hyvin missä tarkoituksessa hän oli lähetetty. Tilanne kärjistyi. Pakolaisia alkoi jo liikehtiä itään. Meille tuli määräys olla paikoillamme kunnes viimeinen juna Turusta tulisi, siihen sijoittautuisi myös Liedon pakolaiset. Warroimme junaa matkavalmiina, eräänä yönnä tuli puhelin soitto ”Onko teillä suurikin joukko puolustamassa asemaa? Aaltonen vastasi puhelimeen. On täällä koko komppania ja lisää tulee turusta joten emme apua tarvitse. Näin hän vastasi siksi

huomasi että puhelin soitto oli Paattisilta missä lahtarit valmistivat hyökkäystä asemalle estääkseen viimeisen pakolaisjunan.

Tuli tieto että tänän pakolaisjuna tulee turusta, muutamat miehistä ehdotti että mentäisiin rullavaunulla Auraan asti ja että tulisin mukaan. Olin kotona puhunut että voin ehkä mennä Pöytyälle erään metsätorppaan tuttavani luokse piiloon jos junaan ei enää onnistuisikaan pääsemaään. Niin lupauduin lähtemään miesten mukana. Koskinen tuli luokseni ja sanoi ”Esikunta lähtee viimeisenä.” Tule huudetiin minulle, ja niin lähdin mitään ajattelematta, vasta matkalla huomasin miten raukkoja olimme

paetessamme muita edellä. Häpesin, kovin se soimasi itsetuntoani.

Aurassa menimme junaan Loimaan asemalle tuli pysähdys, siellä oli suuri joukko naisia ja lapsia jotka piti mahtua junaan. Oli myös järjestetty ketju suojelemaan asemaa, tässä ketjussa oli myös Turun naiskomppania. Näin miten Sarkalan Martta (Lietolainen) ratsasti kauniina asemalle. tapasin myös Helströömin Lauran ”Ei usko miten pelkäsin viime yönä kun olin ketjussa” hän kertoi. He kokoontuivat marssiin ja soittokunnan soittaessa lähtivät liikkeelle kohti tuntematonta kohtaloan.

Oli ilta kun saavuimme Hämeenlinnaan, meidät ohjattiin kasarmille puurakennukseen. Joku miehistä toi puita, pian

kräiskyi pesässä tuli, ja niin saimme sijoittautua lattialle nukkumaan kukin parhaansa mukaan. Aamulla tultiin kysymään. Olisiko halukkaita lähtemään leipomoon työhön. Keinäsen Hulda ja minä lähdimme. Hulda otti myös tyttönsä mukaan leipomoon. Joka aamu lähdimme kello 4 aikaan ja kun suuri taikina oli leivottu minkä leipomomestari paistoi, pääsimme lähtemään kasarmille, siellä jotkut sanoivat että meidän kelpaa kun saamme hyvää ruokaa, todellisuudessa meillä oli koko ajan vain leipä siirappi ja musta kahvi. Ei kai ollut kenttäkeittönkään ruoka mitä jaettiin pihalla erikoista. Ruoka kun alkoi jo olla ahtaalla.

Iltaisin kävi kasarmilla joku pääliksi itseään nimittävä mies hakemassa morsiamensa he menivät hotelliin yöksi. Me tytöt pilkkasimme työtä päällikköä, vaan minua alkoi suututtaa kun hän tuli leipomonkin nuuskimaan. Meillä naisilla oli työ siksi raskasta ja leipä tuli oikein hyvää jota miehet kiitti, joten tuonlaisia emme kaivanneet.

Tuli tieto että H.linna on piiritetty. Pakolaiset saavat lähteä mistä tie vielä on vapaa itään päin, näin kertoi Mäkelän Eemilkin (koulutoverini) joku tuli minua tapaamaan kasarmille, hän antoi minulle valokuvansa ja sanoi että he murtavat piirityksen, ja illalla kuuluikin että taistelut oli käynnissä.

Suuri kolonna ihmisiä, hevosia kuormineen lähti liikkeelle silmin kantamattomiin jono maantiellä kulki hitaasti eteenpäin, tähän jonoon yhtysimme. Hulda hänen tyttönsä Raakkel ja minä.  Raakkel pääsi Aaltosen kuormalle sinne me järjestimme myös vaate pakettimme. Vain alusvaatteet ja muutaman leivän leipomosta otimme kantolaukkuun. Näin jatkui matka kävellen, pidimme kuitenkin huolta että pysyimme oman Lietolaisen kuorman lähellä.

Erään rukoushuoneen luona pysähtyi jono, siinä osa joukoista alkoi yöpyä, lähellä oli järvi, aloimme Huldan kanssa kantaa vettä hevosille, näin sammutimme monen hevosen janon.

Kolonna jatkoi matkaansa epätoivoisena eteenpäin jos yksi pysähtyi mennen rattaat rikki tai muuta vahinkoa, piti koko perässä tulevan jonon pysähtyä kunnes kuorma oli heitetty sivuun ja lapset järjestetty muiden rattaille käveliäin joukko näin lisääntyi.

Wihdoin saavuimme Ookkeroisten pysäkille. Täällä alkoi jo olla todellinen sekasorto, hevosia kaatui kuormien edestä, kuulat vingui, kuin olisi joka puolelta ammuttu. Erään mäen taakse suojautui naisia ja lapsia. Kuului itkua, äidit tyynnyttelivät lapsiaan, jotka pyysivät ruokaa toisten etsiessä omaisiaan.

Liedon kuorma oli purettu, Neuvoin naisia ottamaan sieltä ruokaa niin kauan kuin siellä on.

Silloin tuli tämä ennen mainittu päälikkö kiljuen kuka on antanut pakolaisille luvan antaa ruokaa, naiset näyttivät minua sanoen ”ei tuo itse ole ottanut palaakaan.” Mikä sinä luulet olevasi oletko edes punakaarttin jäsen. pistäen käden taskuunsa tuli hän lähemmäksi. Minäkin astuin lähelle, ”Sinulle en ole tilivelvollinen, mutta sinä vastaat vielä tehtävistäsi, sen lupaan” niin päättyi kohtaus.

Jonkun ajan kuluttua tuli päällikkö takaisin pyytäen äskeistä anteeksi. Kysyen olisiko lähtiöitä sairaalaan siellä tarvittaisiin apua. Ei kukaan antanut lupausta. Huldakaan ei voinut tyttöään jättää. Hän olisi tullut. Sanoin etten kykene sairaan

hoitajaksi vaan jos minusta jotain apua olisi niin tulen yrittämään. Otin kantolaukkuni (Waate paketti oli jo kuormasta hävinnyt) Hän vei minut huvilaan mikä toimi sairaalana. Siellä oli haavoittuneita lattialla ja petit muutamilla, verta oli myös paljon. Oli keittiö, ruuan laittaja ja jakaja. Toisessa huoneessa toimi lääkäri ja sairaanhoitaja. Pyysin keittiöstä vettä ja tarvittavat välineet aloin oikein suursiivouksen sairashuoneessa. miehet toivat lakania ja sänkyjä lisää joten kaikki alkoi tulla joltisenkiin kuntoon. Haavoittuneita tuotiin, kun toinen sidottuna tuotiin lääkärin huoneesta ja toinen vietiin ruumiskuormaan tämä oli vain kuin läpi kulku elämän ja kuoleman välillä. Taistelut oli ulkona.

Haavoittuneena makasi Turusta kotoisin oleva kaunis tumma tukka poika. Hän rukoili, sairaanhoitaja lauloi hänelle ja muutti käärettä, suolisto oli sivulla joten hoito oli tarpeen. Wiereisellä petillä oli Yläneeltä jokin torpan poika, ”Kuolenko minä kun tuota vain niin hoidetaan” kun hän huomasi että turkulainen kuoli, rauhoittui hän, vaan pian nukkui hänkin.

Oli Hyvinkäältä monen lapsen isä, hänen oli jäänyt kuula vatsaan. ”Ei tuo lääkäri saatana ottanut sitä pois, kyllä ne kuulat kohta lahtarienkin mahaan menee”. Hän tarjosi kelloansa että olisin sen vienyt hänen pojalleen. Sanoin että elämäni on yhtä epävarma joten en voi kelloa ottaa.

Sisään tuotiin mies jonka toinen jalka oli pois, hän oli kauttaaltaan tomun peitossa. Pyyhin hän kasvonsa ja annoin vettä. ”Kuule minä lähden pian vaan kyllä me voitamme pian hän nukkuikin, minulle jäi syvä kunnioitus tätä taisteliaa kohtaan sen muisto ei häivy.

Täältä tuodaan Turun ratsu osaston päällikkö, kuului lääkärin huoneesta ääni.

”Jumalauta toverit ampukaa minut älkää antako näin paljon kärsiä minä pyydän ampukaa”, hän huusi.

”Ei täällä ketään tapeta” kuului lääkärin vastaus.

Tuli hiljaisuus, kaikki varroimme, vaan haavoittunutta ei tuotukaan sairaalan puolelle, niin sammui ihmis elämä nuoren ratsastajan.

Illalla lähetti lääkäri tiedon että jättäisin sairaala. Yöllä viedään haavoittuneet pois. Tuli myös eräs mies hän kertoi että taistelu on päättynyt, joukkomme ovat antautuneet, olisi parempi että lähtisin. Oli vaikea jättää sairaita yksin, menin Lehtosen torppaan pyysin tätä tyttöä seuraamaan miesten kohtaloa, hän kun tunsi kylän. Tyttö menikin retkelle, tullessaan hän kertoi että miehet vietiin Lahden asemasaliin lattialle. sieltä siirretään muualla. Tyttö oli matkallaan löytänyt sormuksen, mistä iloitsi ja minäkin olin hyvilläni hänen tiedoistaan, koska pelkäsin pahinta. Olihan jo niin kaameita juttuja valkoisista voittajista. Tampereen seuduilta.

Paluu kotiin päin.

Saksalaiset touhusivat kuin olisivat karjaa koonneet kokoon lyötiin huudettiin ja kiroiltiin. Jokaiselle kellä oli jotain kantamista tai päälistakki yllä komennettiin riviin. Minulla oli vain esiliina edessä ja villa takki yllä luulivat kai paikkakuntalaiseksi koska kukaan ei käskenyt riviin. Tuli siihen Elsakin sulhasensa (päälikön) kanssa neuvoteltiin hetken ja niin päätimme yrittää kotiinpäin, jätimme hyvästit ja mies lähti juoksemaan omille teilleen, tavaransa he olivat jo sijoittaneet, joten Elsalla oli vain käsilaukku kannettavana. Jätin Lehtosen väelle hyvästit ja niin aloimme matkan. Huldaa ja hänen tyttöään en nähnyt, he oli komennettu riviin.

Kun olimme jonkin matkaa kulkeneet kotiin päin, poikkesimme erääseen pieneen mökkiin levähtämään, siellä vanha ukko yksin asui, hän neuvoi meille tietä ettemme kulkisi harhaan. Sisälle tuli saksalainen jotain sopertaen hän sieppasi tyhjän kahvipannun hellalta katsoen sen sisälle ja pisti pannun reppuunsa ja lähti. ”Olin juuri sen tinauttanut” puheli vanhus harmistuneena.

Joukkomme lisääntyi joten meitä oli jo 8 naista, yö kortteerista ja ruuasta oli vaikeuksia, kilo ruisjauhoja oli eräs tytöistä saanut ostaa päätimme keittää yhteisen puuron saadessamme yö kortteerin. Jalat alkoivat särkeä joten kulkeminen toisilla jo alkoi olla vaikeaa. Illan lähestyessä hätäännyimme mihin

mennä, ampumisen ohella oli tauluissa metsässä oleskelu kielletty. Poikkesin tiellä erääseen torppaan sielläkin oli vain vanha poika isäntänä, hän antoi luvan että saamme heillä yöpyä, annoin toisille merkin että on lupa tulla. Siellä keitimme puuron, mies haki meille maitoa, ja niin saimme levätä. Miehellä oli suojeluskunta nauha joten ei hänen asuntoaan epäilty.

Aamulla lähdimme, seuraavana iltana olimme Hollolan kirkolla, matkaa ei ollut enää lupaa jatkaa, menimme Elsan kanssa yöksi erään vanhan naisen tupaan, vanhus laittoi matton seinän viereen, nukkumisesta ei kyllä tullut mitään. Yhä uudistuvat laukaukset pitivät hereillä ja saksalaisten liikehtiminen toi levottomuutta.

Minua ja Elsaa he eivät nähneet saksalaiset näkivät akkunasta vain tämän rukoilevan vanhan naisen. Kädet ristissä ojennetuna, hän yhtä jaksoisesti hoki ”Hyvä Jumala 60 he eilen ampuivat kirkko aidan viereen, hyvä jumala, pelasta poikani perhe, hyvä jumala pelasta tyttäreni lapsineen, miksi he ampuivat isän, hän oli hyvä ihminen. Isä meidän joka olet taivaassa pelasta pelasta hyvä jumala.

Hän ei huomannut meidän olemassa oloamme hän vain rukoili lakkaamatta.

Aamulla tuli M:n  nuori isäntä ratsunsa selässä mökille, ovesta hän huusi ”Kaikki punikkien ämmät ja huorat koululle siivoamaan.” Mennään mekin sanoin

 Elsalle ja niin lähdimme vanhuksen mukana kouluun. Mäen siivoukseen luutineen ja haravineen järjestivät joukon, minä jouduin sisäsiivoukseen paikkakuntalaisten kanssa, alkaen katon pesemisellä. Kun vein vettä ulos ajoi tämä M.  ratsunsa aikoen lyödä ratsu piiskallaan ”älkää lyökö älkää lyökö” huusi opettaja ”hän siivoo hyvin” Lyöminen jäi. ”Mistäs olet sen punaisen villatakin varastanut” tiukkasi M.  minulle. Kysykää Liedon nahkurin mestarilta hän tietää” vastasin. Menin sisälle ja siivous jatkui. Illalla kun koulu tuli siivottua, lämmintä vettä oli paljon jäljellä pyysin opettajalta luvan pestä vaatteeni ja itseni, muutin alusvaatteeni ja pesin pyykin

minkä opettaja vei saunan taakse kuivumaan, saunassa varroin kun pyykki oli kuivaa toi opettaja kuuman raudan että sain silittää. Tästä ei M.  tiennyt.

Seuraavana päivänä oli M:n  talon siivous, siellä majaili paljon saksalaisia seurustellen talon tyttären kanssa joka oli pukeutunut parhaimpiinsa. Sanoin Elsalle joka sanoi osaavansa vähän englantia että viettelisi saksalaiset puolelleen tyttären kiusaksi, minä kyllä tekisin työtä hänen puolestaan. Kepponen onnistui, nolona ja kiukkuisena ärhenteli tytär.

Kukkolan kansakoululla on kuulustelut sanottiin, sinne kokoonnuimme, vaikka ei se koulua muistuttanut paremminkin

maalaistaloa. Kuulustelut oli lujat, melkein jokainen kuulusteltava tuli itkien kuulusteluhuoneesta. Kuulustelu minunkin osaltani oli ankara kirkkoaidan viereen uhattiin, monta risti kuulustelua tehtiin, vaan en itkenyt.

Saimme matkustus luvan kotipaikkakunnalle esikuntaan heti näyttämään oli määräys.

Taas alkoi käveleminen Durenkin asemalle asti, sieltä pääsimme junaan. nyt oli sentään lupa laput taskussa.

Yöksi pääsimme eräseen torppaan emäntä laittoi lattialle vaatteita. Heidän poikansa oli myös pidätetty. Kun olimme menneet levolle koputettiin lujasti akkunaan. Onko nähty punikkeja? kysyttiin. Ei ole nähty vastasi isäntä tiukasti.

Wähän ajan perästä koputetiin ovelle. Avakaa ovi että saan juoda. ”Siellä on kaivo ämpäri,” en laske yöllä ketään sisälle vastaus oli päättävä. Samassa kuului laukaus. isäntä katsoi akkunasta verhon raosta. Siellä on mies kuolleena aidan päällä. Kenen se nyt ampui. Levottomasti käveli isäntä, yhä seuraten akkunasta varovasti ulos.

Kun aamulla lähdimme ei ruumis enää ollut aidalla se oli korjattu yöllä pois.

Durenkin asemalla ostimme liput Elsa Turkuun ja minä Lietoon toisten kotimatka oli lähempänä. matkalla poikkesimme Kyröön enon luona saimme ruokaa niin jatkui matka kotia kohti.

Kuulustelut

Kun juna pysähtyi Liedon asemalle hyppäsin junasta, aloin nopeasti astella kotia kohden. Kun aukaisin oven huusi Äiti riemastuneena Alma” vaan samassa hän kalpeni ”Tuolta ne jo tulevat hakemaan” Ehdin antaa muistikirjan siskolleni, kun ovesta tuli kaksi suurta miestä Lampola ja Pelttari käskien minua mukanaan kuulusteluun Lampola vähän häpesi, että hänet muka pakotettiin hakemaan (olinhan heillä ollut työssä) saavuttuamme asemalle jättivät he minut odotushuoneeseen missä oli lahtareita, heidänkin esikuntansa oli naisten huoneessa. Asema mies Lähteen rouva tuli luokseni puhelemaan, vaan silloin eräs lahtari sysäsi minut voimakkaasti

kauas pois ”Ei sinun ole lupa ihmisten kanssa puhua” Menin suoraan naisten huoneeseen, sanoin ”Minä pyydän että minua kohdellaan ihmisenä kuten mekin kohtelimme teitä aikoinaan, vai oliko teillä valittamista? Siellä istui asemapäälikkö Stool, entinen opettajani Riikko nimismies Kaisla ym tunnettuja. Paljon minun olisi pitänyt tietää olinhan ollut esikunnan sihteeri. Tiesin vain että Koskinen oli päällikköni, ja matkastani että 60 hollolassa yhtenä päivänä ammuttiin ja tämän vanhan naisen rukouksen. Ihmettelin että miksi he niin paljon kysyvät kun kerran minut tuntevat. Tähän tuo veren himoinen A.  sanoi ”Miksi kuulustella kun ei mi-

tään tiedä kyllä minä teen selvän tuollaisesta joka ei ole ikinä työtä tehnyt vaan lakkoon kiihoittanut.” ”Uskaltaako tuollainen sanoa etten ole työtä tehnyt, olen elättänyt itseni rehellisemmin kuin yksikään teistä vastasin huutaen. Täällä ei saa huutaa sanoi nimismies ”Anteeksi jos häiritsen kuulusteluanne vaan niinkauan kuin tuollainen uskaltaa minua syyttää on minulla oikeus puolustautua.  (Tämä A.  oli tunnettu viinan keittäjä salametsästäjä ja paljon paljon muuta)

A.  sai poistua hän meni ulos olihan hän vapaa.

Minäkin pääsin välillä odotushuoneeseen istuen oven lähellä kuulin Stoolen sanovan ”Jos me annamme tuon tytön A:lle  saamme

koko paikkakunnan vihan, ne tunnetaan niin kunnon ihmisiksi ”Niin minäkin luulen” vastasi nimismies, he eivät tienneet että kuulin tämän keskustelun.

Minut kutsuttiin sisälle tiedusteltiin oliko asemies Lähteellä ollut kivääri ” Ei, ei ollut en ainakaan nähnyt hänellä kivääriä sanoin, Käskettiin Lähde sisälle, ”Oliko teillä kivääriä tai muuta asetta ollessanne virassa? Oli minulla kivääri kuului Laineen alakuloinen vastaus ”Miksi valehtelitte”, tiuskattiin minulle!

Käännyin Lähteen puoleen kysyen vähän tiukasti Woitteko sanoa että minä näin teillä kiväärin. ”Et, et nähnyt

se oli koko ajan piironkin takana, vain kerran ammuin makasiinin seinään, vastasi tämä hyväntahtoinen hiljainen ihminen, nyt vasta hän huomasi että oli virhe tunnustaa sen olemassa olo.

Toisena kuulustelu päivänä toi Anna siskoni minulle voileipää, hän itki. ”Ei minulla mitään hätää ole koitin lohduttaa, tutkinto eli kuulustelu oli päättynyt ja minä siirrettiin putkaan.

Täällä putkassa muistin, mitä Ytti jonka luona kokouksia ennen kuin taloa työväellä oli pidettiin. Hän oli isälleni sanonut ”Kuulkaa toverit tuo A.  tulee teidät vielä pettämään, minä en sitä tule näkemään kun olen jo vanha, vaan uskokaa se on petturi.”

Äiti ja isäni olivat myös joutuneet kuulusteltaviksi. Olihan he kasvattaneet punaisen joukon ympärilleen. He olivat valveutuneita. Aina tullut työväen sanomalehti. Isäni oli edustajana 1906 Tampereen torppari kokouksessa. Puhujat olivat myös kortteeria kodissani. Siksi vihat.

A. oli uhkaillut heidänkin kuulustelussaan niin että äitini oli pyörtynyt, vaan Isäni oli sanonut ”Minun voitte ampua, vaan aatteeni ei kuole ampumalla.” Olivat tulleet vähän noloiksi, nimismies oli sanonut että hän kunnioittaa vakaumukselleen uskollista ihmistä. Sellainen kultainen oli isämme.

Siirto Turkuun Wenäjän kasarmille

Illalla tultiin minä putkasta hakemaan ja vietiin Turkuun Aurakadulle hotelliin, huoneessa ei ollut ainoatakaan huonekalua, yö tuntui ijäisyydeltä. Akkunan alla oli sotilas vahdissa häneltä kysyin kelloa, hän vastasi kohteliaasti. Aamulla ovi aukaistiin, eräs vanha herrasmies käski minun syödä eväitäni ennenkuin lähtevät viemään, hän oli hyvin surullisen näköinen tarkkaillen kuin säälien minua.

Sitten tulivat hakijat se oli toukokuun 14 päivä aamulla kun tulin venäjän kasarmille. Huoneessa oli jo paljon naisia jotka istuivat likaisten pahnojen päällä lattialla. Oli pieni pöytä ja tuoli, toisella tuolilla oli vesi- ja alla laski ämpäri. Ilma oli niin löyhkäävä

että tuntui tukahduttavalta, kaikkien katseet oli nälkäiset ja kauhistuneet, ruuaksi tuotiin limpun murenia paperin sisällä ja pala ruostunutta silliä, ilta päivällä kalliokala soppaa, luontoa siinä tarvittiin kun sitä söi. Illalla ei mahduttu nukkumaan suoraksi vaan miten vaan sopi.

Täitä oli paljon vaikka joka ilta, kuin yhteisestä sopimuksesta pidimme tappajaisia. Täitä oli joka murjussa, vaan eniten niitä oli erään nuoren 16–17 v. pojan paidassa, hän veti paidan yltään näyttäen pihalla että täit syövät toisiaan, poika oli likainen avuton, sanoivat että isä ja äiti oli ammuttu. Hain ämpärin ja harjan pyykki tuvasta, pesin paidan

niin monella vedellä aina harjaten välillä sai keittiöstä lysoolia ja kuumaa vettä niin sain paidan ainakin kevyemmäksi, pyysin vartioilta että poika pääsi saunaan itsensä pesemään, niin sai poika itsensä ihmisen näköiseksi.

Murjuumme tuli kerran valkopukuisia tyttöjä meitä ilahduttamaan laulullaan ja soitollaan. Tämän me vangit otimme vain ilveilyksi meille.

Eteisestä menevään huoneeseen tuotiin suuri joukko naisia U kaupungista Laitilasta ja muualta. Mäkisen Annin (hän vartoi vauvaa) ja Wanharannan Lyylin oli miehet ammuttu. Lyylin siskon Helmin mies kuoli nälkään, joten surua oli jokaisella, ja murhe omaisistaan.

Kesäkuun 6 päivä pääsimme muuttamaan kadun puolelle isompaan huoneeseen jonka saimme ensin siivoa, laitettiin jonkinlaiset petitkin. Siivotessani vein pienen pöydän ja korkkimatton palan petimme viereen (varasto huoneesta) koitimme järjestää huoneen niin kotoiseksi kuin mahdollista, ensin meitä oli huoneessa 22 pian lisääntyi joukko 40 neen.

Nukuimme Pirskasen Lyylin kanssa samalla petillä, meillä oli paljon juteltavaa iltaisin, kun kaikki alkoi hiljentyä. Yritimme myös aina jotain touhua ettei turtuisi henkisesti. Löysin pienen vihkon kannet ja venäläistä paperia tein vihon lauluja ja muistiinpanoja varten, tähän vihkoon toveritkin kirjoittelivat.

Pääsimme Lyylin kanssa keittiöön silliä paloittamaan, heti ensi päivänä alkoi vartia Nurmi että miksi olemme tänne joutuneet on oma syytämme, menetitte muutakin kuin kahleenne hän selitti, puniikit puhui liian paljon vapaudesta nyt sen menetitte. Kuuntelimme ensin hiljaa. Waan lopulta minä aloin väittelyn, selitin miksi taistelut alkoi. Keskustelumme oli asiallista vaikkakin terävää, keittiön miehet kerääntyivät ympärille kuuntelemaan, yksi keittäjistä puolusti hyvin ja sanoi että tyttö on oikeassa. Miehet pelkäsivät puolestani, sen huomasin. Vaan Nurmi kohteli minua aika asiallisesti, eikä mitään kanteluja tullut.

Sillin paloittelusta saimme veren myrkytyksen käteemme, Lyyli joutui ensin lääkärille, lääkäri oli haukkunut ja puhut hävyyttömyyksiä, niin että Lyyli itki sieltä tullessaan. Päätin etten mene ollenkaan lääkärille. Waan kipu ja kuume tuli niin korkeaksi että Kulovaaran rouva ja Daalberin Aino veivät minun, välillä piti pihalla levätä olin jo niin heikkona. Lääkäri ihmetteli miksi ei ennen tuotu, vaan ei haukkunut. Kauan kesti paraneminen, onneksi särky loppui.

Keittiössä oli väliin eräs ilkeä vartia (nimeä en muista) kerran jäi saaviin kalliokalan sopan jätteitä. Tarkoitukseni oli antaa soppa sille 16–17 vuotiaalle pojalle joka kulki keittiön lähellä.

Tämä vartia huomasi aikeemme, hänen piti lyödä poikaa piiskallaan, pojan juostessa pakoon käskin vartian keittiöön, näytin saavissa olevan sopan, pyysin jos ei vartialle kelpaa antaa sen pojalle, ”Juu juu hänen pitää se sitten syödä ihan kaikki rehenteli vartia. Nauttisitko sitten tuon onnettoman kuolemasta kysyi, hän ei vastannut, vaan lähti menemään. Kutsuin pojan takaisin ja annoin hänelle soppa-annoksen.

Tälle vartialle teki eräs juutalaisvanki ansan, hän laittoi pöydälle kalliin kulta kellonsa, olivat kaikki nukkuvinaan kun vartia tuli murjuun. otti hän kellon lähti menemään, vanki juoksi perään huutaen

”Tuo varasti kelloni.” Kansliassa mies tarkastettiin ja kello löytyi. Wartia pidätetiin, huhu kertoo että hän olisi hirttänyt itsensä.

Juhannuksen satoi oikein rutkasti, meitä se vain huvitti, kun näimme kadulla juhliin meniöitä märkänä. Olimme saaneet muutaman sireenin kukan pöydälle meille se antoi juhlatunnelmaa.

Heinäkuun 3 päivä meidät siirrettiin taas piharakennukseen eri huoneisiin huone oli hämärä akkuna laudoitettu lähes ylös saakka, toinen akkuna oli puuvajaan päin tässä huoneessa oli 16 naista mm. ratavartia Annalan rouva.

Tuomio istuimet oli jo

alkanut toimia. miehiä oli jo käynyt tuomiolla. Salmiskan kanssa olimme naisista ensimäiset jotka jouduimme tuomille, Kerttulin koululla oikeus istui. Salmisen tätin tuomio oli 3 vuotta ehdon alaista.  Minulle tuli 7 v. kuritushuonetta. Kun menimme takaisin murjuun itkivät tytöt kuullessaan tuomioni Annalan rouva, pitäessään minua hyvänä laittoi leipää taskuuni kaikki olivat järkyttyneitä, vaan naisvartia ärjyi ”miksi te toiset itkette kun tuo on kuin ei mitään olisi tapahtunut, paatunut kuin murhamies ainakin”

Annoin Salmisen tätille lauluvihkoni josta revin muutamia muistiin panoja pois pyysin hänen viemään sen

alkanut toimia. miehiä oli jo käynyt tuomiolla. Salmiskan kanssa olimme naisista ensimäiset jotka jouduimme tuomille, Kerttulin koululla oikeus istui. Salmisen tätin tuomio oli 3 vuotta ehdon alaista.  Minulle tuli 7 v. kuritushuonetta. Kun menimme takaisin murjuun itkivät tytöt kuullessaan tuomioni Annalan rouva, pitäessään minua hyvänä laittoi leipää taskuuni kaikki olivat järkyttyneitä, vaan naisvartia ärjyi ”miksi te toiset itkette kun tuo on kuin ei mitään olisi tapahtunut, paatunut kuin murhamies ainakin”

Annoin Salmisen tätille lauluvihkoni josta revin muutamia muistiin panoja pois pyysin hänen viemään sen

kotiini. Olin hyvilläni että hän pääsi pois tyttöään hoitamaan kun mies ja pojat oli vankina.

Kauhukseni huomasin että putka jonne minä siirrettiin oli sanomattoman likainen pyysin vartialta että saisin sen pestä eihän siellä voi muuten olla. Wartia Siivonen antoi luvan sanoi olevansa hyvillään jos sen saan puhtaaksi. hän haki keittiöstä siivous välineet ja käski hakea vettä niin paljon kuin tarvitsen, ja niin tulikin putka koko siistiksi. Seuraavassa putkassa oli Lokalahdelta S.  niminen mies hän oli talon isäntä. poikansa oli sotaväessä joka koitti hänelle järjestää

tupakkaa ja muuta milloin oli mahdollisuutta. S.  sanoi ampuneensa naapurin isännän joka tuli heille rähjäämään, seinä ei akkunan kohdalla ulottunut, joten jäi pieni väli mistä vois puhua vaikka emme nähneetkään toisiamme.

Posteljoonein murjusta tuli kiiltävä nappinen mies, jolle sotilas vartia teki kunniaa. Tämä vanki otti muka mittaa uuden putka rakennuksen mitoista, akkunasta joka oli rikki antoi hän minulle kaksi voileipää ja kirjan lukeakseni. akkunan kautta sain myös paljon kirjeitä joita tytöt lähettivät, sain Kulovaaran rouvalta pitkän kauniin kirjeen, näin säilyi yhteys tovereihin.

Kansliasta tuli mies joka kertoi

että en osaa pyytää armoa. mies pudisteli päätään lähtiessään, en tiennyt että serkkuni oli kirjoittanut kauniin anomuksen puolestani.

Kun viikko oli kulunut, tuli Vartia Sihvonen ystävällisesti sanoessaan ”vihdoinkin pääsette ulos tulkaa nyt valitsemaan itsellenne avarampi huone, teille tulee lisää tovereita, hän aukaisi useampia huoneiden ovia, kertoen että tänne tuodaan tuomittuja. Valitsin huoneista pienimmän, niin viihtyisäksi kuin nainen voi. Sain vapaasti järjestää huonetta kunnes vartia ylioppilas Soini toi Lindemannin Liisin ja Rasilan Annin tuomiolta, heillä oli 8 v tuomiota kummallakin, Anni itki

minkä johdosta Soini huomautti ”On vielä vähän ihmistä jäljellä” He olivat kuuluneet Turun nais komppaniaan, vain sattumalta säästyneet komppaniasta joka ammuttiin Lahdessa.

Illalla istuimme myöhään lähellä akkunaa keskustellen. Akkunasta näkyi kauas, missä lehmät oli laitumella, näky oli kaunis ihailin luontoa en osannut nukkua, ”mä olen sit tyytyväinen” olin kai sanonut useammin, koska tytöt sitä nauroivat.

Aamulla huomasimme että hevos tallissa oli liikettä sinne oli tuotu H:linnasta vankeja jotka tulivat ulos piikki lanka aitaukseen he istuivat maahan tarkastellen paitojaan. Ihmettelimme

miksi muutamat nukkuivat maahan. Kauhuksemme huomasimme että ne olivat kuolleita 8 ruumista vietiin paareilla pois vähän ajan kuluessa.

Jonkun ajan oltuamme vain sisällä, tultiin kysymään haluaisimmeko ulos työhön me nuoremmat menimme mielellämme tähän ”työsakkiin, joukkomme oli lisääntynyt tuomituista, niin vanhempaa porukkaa jäi sisälle.

Jouduimme ensin säkeistä tehtyjä patjoja täyttämään, vajaan jonka toisessa osassa teurastettiin eläimiä vain korkea aitaus erotti osat. Steenroos Wehmaalta toimi teurastajana. näimme kun hän heitti teurastus jätteitä tunkiolle olivat vankit niiden kimpussa

kuin se olisi ollut jotain arvokasta. Steenroosin viedessä lihaa kanslian puolelle hän lukitsi oven, vaan pahnojen puolelle tuli eräs vanki hän katsoi silmät kiiluen lehmän kieltä joka oli jätetty pölkylle. ”Älä viivyttele” sanoin, nopeasti hyppäsi mies alas, otti kielen poveensa kiipesi ja juoksi ulos. Teurastaja kirosi kun huomasi tapahtuman, hän tuli meiltä kysymään kuka varas oli. ”Luuletko meitä niin raukoiksi että antaisimme ilmi vaikka olisi koko ruho viety vastasimme. Hän oli itse vanki vaikka olikin pääsnyt ostamaan ja teurastamaan eläimiä. Hän kokosi itselleen omaisuutta vaihtaen leipää